Hurmaavan tuoksuinen kalanruoto

Ei voisi kontrasti olla enää suurempi: Ulkona pimeässä sataa tihuuttaa ja marraskuu kolkuttaa jo oven takana. Sisällä kuisti kylpee päivänvalossa  -  tuoksuu kukkivalta eksoottiselta puutarhalta.  Lehtikaktuksen suuret kukat ja jännittävän muotoiset versot ojentelevat kohti valoaan. Disocactus anguliger (ent. Epiphyllum anguliger), kalanruotokaktus on aloittanut kukintansa.

Salon maaseudulla marraskuun kynnyksellä kukkiva Fishbone cactus on joutunut kauas kotiseuduiltaan, sillä se on kotoisin Meksikon sademetsistä. Eksoottisen näköinen lehtikaktus ei sademetsän puutetta hätkähdä. Se viihtyy mainiosti kesät kasvihuoneessa tai vaikka puiden puolikatveessa oksalle ripustettuna.

Syksyn viiletessä siirrän kaikki (kymmenet) lehtikaktukseni sisälle. Siinä vaiheessa E. anguliger virittyy yleensä kukkaan. 

Kotikulmillaan Meksikossa kalanruotokaktus kasvaa epifyyttinä sademetsän puiden oksilla ja rungoilla. Meidän kuistillamme se hengailee korkean baarijakkaran päällä. Vierellä on pystyasentoon asennettu tehokas valoputki, sävy 6500 K eli kirkas päivänvalo. Vähässä valossa versoista tulee laihan luihuja.

Kasvi on tuottelias kukkija, nuppuja tulee paljon. Kunhan kosteus on tasainen ja  riittävä, vaan ei liiallinen, nuput eivät putoa vaan edistyvät helposti kukiksi asti. 

Yksi kukka kestää vain päivän pari, joten kannattaa tarttua hetkiin ja ottaa kukinnasta kaikki irti. Minä  istahdan kuistin puusohvalle, nuuhkin ja ihailen kukkia koirat kainalossa.

Pökkövehka on elävä päivänvarjo

Jos pitäisi valita yksi komea ja sopivan outo kasvi, jota kasvatan joka ikinen kesä, valinta olisi selvä. Se on mukulapökkövehka eli Amorphophallus konjac (rivieri) eli Voodoo Lily tai kotoisasti pökkö vaan. Mikä voisi olla hauskempaa kuin kasvi, joka on kuin elävä päivänvarjo!

Olen kasvattanut mukulapökkövehkaa vuosikausia, joten emokasvin perusmukula on pian liki jalkapallon kokoinen. Lähtökohtana oli viinirypäleen kokoinen mukula. Emopökköni on poikinut maailmalle myös suuren määrän pikkumukuloita, sillä kasvi tehtailee kesän aikana juurelleen suuren määrän jälkikasvua.

Emokasvin mukula on suuri ja painava. Tikkuaski mittatikkuna.

 

Mukulapökkövehka tehtailee kesän aikana runsaasti jälkikasvua eli  pikkumukuloita.

Pökkö on suursuosikkini monestakin syystä. Ensinnäkin sillä on kauniin kirjava varsi. Kuviointi muistuttaa melkein kuin jonkin ison kissaeläimen turkin kuvioita. 

Kuvan kesä oli vilpoinen ja pökkö vietti aikaa myös kasvarissa. Latvus hipoi kattoa.

Mukulapökkövehkan kasvutahti on nopea. Säilytän mukulat kuivina viileän välieteisen kaapissa. Sieltä ne pääsevät uuteen multaan noin maaliskuussa. Pökköni eivät ole kukkineet (raadontuoksuisesti) vielä toistaiseksi koskaan. Kukka ilmestyy ennen lehtiä ja kasvatuksen aloitusajan pitäisi olla ilmeisesti hyvin varhainen kevättalvi. 

Pökkö on vielä pikkuinen varhain keväällä, mutta kasvutahti on huikea. Samoin pökön veden ja ravinteiden tarve.

 Mukulapökkövehkan parhaita puolia ovat näyttävyys ja helppous. Kasvi kasvaa kohisten ja ongelmitta, eikä tarvitse tukea. Jättimäinen koko ei tuota talvetusongelmia, sillä pökkö kuihtuu syksyllä ja pelkän mukulan(-t) voi tuoda sisälle pimeään ja viileähköön talvehtimaan rutikuivina. 

Vuosien varrella pökkö on kasvanut kuistilla, ulko-oven vierellä, seinustalla, katoksen alla ja kasvarissa. Ihan paljaan taivaan alle en ole sitä sijoittanut, sillä rankkasateilla raskas latvus voisi tulla liian painavaksi. 

 

Koska pökkö on minua pitempi (olen 165 cm), kasvin sijoittelu kannattaa keväällä miettiä kaikkia Suomen suven säitä ajatellen. Kasvin toistuva siirtäminen paikasta toiseen olisi rasittavaa. Käytännössä suuri ruukku painaa aina paljon, olipa se kivitavaraa, savea tai muovia, sillä pökköä pitää kastella paljon ja märkä multa todella painaa. Pakkasta pökkö ei oikein kestä vaan luhistuu, hetkellinen nollan hipominen voi vielä sujua. 

 

Hänen keisarillinen korkeutensa Dahlia imperialis

Melkoinen hujoppi on Dahlia imperialis, joka kurottaa parhaimmillaan peräti 8-10 metrin korkeuteen. Kasvin hillitön koko ja taipumus kukkia meikäläisittäin vähän ennen pakkasia on pienoinen haaste kasvattajalle. Missähän sitä kasvattaisi kymmenmetristä kasvia, joka ei talvehdi ulkona ja kukkii vasta Pohjolan talven kynnyksellä? 

Kuvista olin katsellut, että nyt ollaan epäilemättä tekemisessä keisarillisen mahtavuuden kanssa (imperial, keisarillinen, majesteettinen, mahtava). Aivan aiheellisesti kasvi tunnetaan myös nimellä Tree Dahlia, sillä ensimmäisenä siitä ei tule mieleen perennapenkin perusdaalia.

(Kuvan lähde: Wikimedia Commons)

Silti sorruin aliarvioimaan Dahlia imperialiksen hurjaa kasvuvoimaa. Kasvatin nyt ensimmäistä kesää tätä jättiä, joten olin liikkeellä hieman suurpiirteisellä asenteella. Vähättelin, että kyllähän yksi daalia 2,5 metrin korkuiseen pienempään kasvariimme mahtuu. Eihän se ehdi kesässä taivaita tavoittelemaan.

Erehdys. Keisarillinen mahtavuus löi päänsä kattoon jo kesäkuuhun mennessä…Kun kasvarin katon varatuuletusaukko oli helteillä auki, imperialis huomasi tilaisuutensa tulleeen ja ponkaisi latvansa  vapauteen kasvamaan. Loppukesän ajan luukun sulkeuduttua se sitten nyrjäytteli niskojaan ja kasvoi sivusuunnassa. Sekään ei tosin näyttänyt kasvutahtia haittaavan. 

Imperialiksen kasvutapa on vähintäänkin roteva. Runko muistutti vankkaa bambua. Alkukesästä suoraa sojoa kasvanut yksilö tehtaili kesän aikana runsaasti sivuhaaroja. 

Vettä kului järisyttävät määrät, helleviikkoina palvelija eli minä sain melkein seisoa kastelukannu kädessä janoisen kasvin vieressä. Jos laiminlöin aamukastelun, imperialis kosti heti ja lurpsautti lehtensä alaviistoon. Ei kuitenkaan ollut pitkävihainen vaan toipui nopeasti vettä saatuaan. Tomaattilannoite kelpasi liiankin hyvin kasvutahdista päätellen.

Kesä 2022 meni harjoituskierroksen merkeissä. En saanut imperialista kukkimaan ja kasvu kärsi ahtaudesta. Kukat ovat kuitenkin kuvissa oikein kauniita, valkoisia tai vaaleanpunaisia ja kellomaisia, joten ensi kesänä uusi yritys. Nyt Dahlia imperialiksen juurakko viettää talvea muiden daalioiden juurakoiden kanssa maakellarissa.

(Kuvan lähde: Pixabay)

Ensi keväänä kaivamme juurakolle maavaraisen ja muhevamultaisen kasvupenkin isompaan kasvariimme, jonka kurkihirsi on 4,5 metrin korkeudessa, joten kasvutilaa on hieman enemmän. Sivusuuntaan se mahtuu kasvamaan vaikka kuinka suureksi. Syyskesällä pitää sitten viritellä vaikka hallaharsoista jonkinlainen suoja ympärille, jotta kukinta tulisi nähtyä.

Hänen keisarillinen korkeutensa on nyt heittänyt haasteen ja se otetaan vastaan!

Mistäkö niitä saa?

Dahlia imperialiksen ja useimmat muut daaliani on olen ostanut yrityksestä Mjauplants:

https://www.facebook.com/mjauplants

Kelpo kärry!

Kuten kaikki maaseudulla tai muuten vaan isohkolla tontilla asuvat ja puutarhaa/kasvihuoneita yms. hoitavat tietävät, elämä koostuu keskeisesti kahdesta asiasta: paikasta toiseen kävelemisestä ja raahaamisesta. Isolla tontilla aina jotain on jossain muualla ja aina pitää tallustaa, rehjustaa, raahata, kantaa tai kärrätä jotain jonnekin. 

Joskus tulee tehtyä hyvä hankinta. Vuosia sitten silmiin osui jotain kottikärryä paljon parempaa: vihreä ja oikein pätevän näköinen vetokärry. Kärry löytyi yllättäen paikallisesta autotarvikemyymälästä, jossa myydään kaikenlaista muutakin. 

Myymälässä kiertelin kärryä kuin kissa kuumaa puuroa. Kivaltahan se näyttää, mutta mitä sillä tekisi, kun on jo maitokärry ja kottikärryt? Poistuin välillä kärryn äärestä ja palasin sitten takaisin. Seuraavaksi jo eteninkin pitkin käytäviä vihreää kärryä perässäni vetäen.

Kärrykaupat tehtiin ja sitten päästiinkin heti tositoimiin. Kärryyn on ladattu kasvihuoneeseen matkalla olevia taimikasvatuksia. Siinä on kuskattu multasäkkejä, kellariin talvetukseen meneviä kasveja ruukkuineen, autosta purettuja kesäkukkalasteja, talvella klapeja, paikasta toiseen siirrettyjä perennoja, pajukimppuja, raskaita pestyjä räsymattoja kuivauspaikkaan jne.jne. 

Ahkeran ympärivuotisen käytän perusteella ei voi kuin kehua vihreää kärryä verrattuna muihin kärräyspeleihin. Maitokärryjen seisontatuki ottaa aina kiinni epätasaisessa maastossa, kasvin osia ja muuta tavaraa menee helposti pyörän väliin. Kottikärryt taas...noh, kotsut on vaan kotsut.

Hiekkaa kärryssä on hyvä kuljettaa, iso laastipalju mahtuu hyvin kyytiin. Kärryn laidat saa ylä- ja ala-asentoon, mikä helpottaa lastausta ja purkamista. Entä onko kärryssä jotain moitittavaa? Jarruttomuus pitää huomioida mäkisellä tontilla, mutta sekin hoituu.

Eipä sitten muuta kuin oodi kelpo kärrylle, joka täyttää jo kymmenen vuotta! Edelleen ehjä ja toimii kuin uusi, vaikka kaikenlaista lastia on vedetty kesät talvet.

Vanhapoika nuortui

Reilu vuosi sitten kävi satumainen tuuri, kun bongasin paikallisesta roskalavaryhmästä komean vanhanpojan. Siis kaktuksen. Tyyppi oli vähän reissussa rähjääntynyt ja vähässä valossa majaillut, mutta särmikäs ja luonteikas yksilö yhtä kaikki. 

Vanhatpojat eli raspipallokaktukset (Echinopsis eyriesii) kuuluvat Echinopsis-sukuun. Liikkeellä on lukuisia erilaisia risteymiä. Kukat ovat yleensä valkoisia tai vaaleanpunaisia. Myös punaiset kukat mainitaan läheissä, mutta sellaisia en ole päässyt näkemään.  

Uuteen kotiin muutettuaan vanhapoika sai viettää yhden talven viileässä huoneessa ikkunalla. Kesäksi se laitettiin lomailemaan kasvihuoneeseen. Huonossa valossa kasvaneen kaktuksen juurella oli suuri määrä valon vähyyden vuoksi pitkäksi venähtäneitä poikasia, jotka nypin pois voimaa viemästä ja kukintaa estämästä.

Toinen ongelma oli kaktuksen kapea ja korkkiintunut 'uuma'. Kovin kapea kohta uhmasi painovoimaa, sillä sen yläpuolella oli suurin osa korkean ja painavan kasvin massasta. Kyselin muilta kaktusharrastajilta kokemuksia, rohkaistuin... ja sitten tartuin veitseen.

Olin valmistautunut juhkumaan ja puhkumaan terävän leipäveitseni kanssa julmetusti voimaa käyttäen, vähän kuin leikkaisi maissia. Luulo oli turha, kaktus antoi periksi helposti. Ja mikä helpotus...sen sisus oli täysin terve ja mehevä. Ei lahoa, ei märäntynyttä, ei kasvitautia.

Seuraavat pari viikkoa vanhapoika lepäsi sanomalehdellä kyljellään, jotta leikatun kohdan haavakallus olisi varmasti rutikuiva ja umpeutunut. Tämä on tärkeää. Jos leikatun kaktuksen tai sen pistokkaan istuttaa antamatta haavakohdan kuivua, kasvi märäntyy. 

Kun kallus oli varmasti kuiva, asettelin leikatun vanhanpojan kasvualustansa eli Wurthin imeytysrakeen päälle. Imeytysrae on vastaavaa tavaraa kuin puutarhamyymälöissä myytävä seramis, mutta huomattavasti edullisempaa. 

Sitten tulee toinen tärkeä muistettava kaktusten kasvattajalle: juuretonta ei kastella. Ja syykin on selvä eli jos ei ole juuria, ei voi juoda vettä. Silloin mätänee, jos märkyys muhii tyvessä. Suhautinkin vain aivan kevyesti pari kertaa juurtumisen aikana kosteutta sumutuspullolla juurelle.

Usein kuulee kysyttävän, mistä sen sitten tietää, että kaktus on juurtunut. Minä tökin! Kun kaktus ei hievahdakaan, se on tehnyt juuret. 

Tällä tarinalla on onnellinen loppu. Kahtia leikattu vanhapoika muuttui kaksosiksi. Kumpikin osa jatkaa elämämäänsä ja leikattu osa kukki jo upeasti. Tällä hetkellä ruukkuunsa jääneessä alaosassa on nuppu. Vanhatpojat ovat elinvoimaisia, sitkeitä ja hurmaavan luonteikkaita kasveja. 

Papu on pop

Kaikkina kesinä kasvarin kirkkaita tähtiä ovat olleet pavut. Aah, miten kauniita ja herkullisia ne ovat! Vakiopapuja kasvarissa ovat olleet: 'Blauhilde', pitkäpapu eli lehmänpapu ja 'Anellino di Trento'. Ulkona kasvaa sitten lisää papuja.

'Blauhilde' venyy kohti kasvarin kattoa, jossa kurkihirsi siintää neljän metrin korkeudessa. Tähän kylvin kahdeksan papua. Minusta tämä valtava ja voimakas köynnöstelevä kasvi on niin kaunis ja hauska, että haluan ehdottomasti kasvattaa sitä joka vuosi.

Papuja syödään sitä mukaa, kun satoa kypsyy, sillä vanhaksi ja isoksi päässyt ei maistu hyvältä ja suuntuntumakin on säikeinen. 

Papuintoilijana ja varsinkin salkopapuintoilijana kasvatan papuja niin rutkasti, että myös pakkaseen riittää monen monta satsia. Kevyt ryöppäys ja sitten vain sopiviin annospusseihin. Käytän papuja patoihin, kastikkeisiin, munakkaisiin, salaatteihin, lisäkkeenä ja vaikka mihin. Parhaat pavut ovat herkkua ihan sinällään, niin muhevan pähkinäisen herkullisia.

Merta rakastavan mehikasviterraario

Mitä voi ihminen tehdä, jos rakastaa merta ja asuu peräti 25 kilometriä merenrannasta sisämaan suuntaan? Kiduksethan siinä kuivuvat ellei suolaisen tuulen ja tyrskyjen ikävää lievitä jotenkin. Koska toinen suuri rakkauteni on kasvimaailma, yhdistin nämä kaksi. Nyt työpöydälläni on kirkaasti valaistu ja terraarioon aseteltu "merenpohjamaisema" mehikasveista - täydellinen mielenmaisema! Katse karkaa sinne helposti unelmoimaan työn lomassa. 

Nyt potuttaa eli perunajuna puksuttaa!

Perunajuna puksuttaa voittajana maaliin sateisena lokakuun iltana. Se ei ole sipsi, eikä välipala vaan ruokaisaa ruokaa, mutta ah niin rapsakan maukasta. Junan arkkitehti tarvitsee vain terävän veitsen, leikkuulaudan ja pussillisen perunoita. Täydellisen yksinkertaista ja juurevan maanläheistä.

Viipalointi ei ole tietenkään kiireisen ja hirmunälkäisen hommaa. Meillä on tapana syödä toisinaan alkusalaatti. Sen jälkeen viipalointi onkin juuri sopivaa meditaatiota päivän kiireiden vastapainoksi. On mukava tehdä käsillä asioita, ajatukset leijuvat vapauteen, irti päivän töistä. 

Ihan vähän ei kannata perunaa varata, sillä nämä hupenevat vauhdilla. Junan vaunut eli yksittäiset potaatit voi jättää hiukan kiinni pohjalta tai leikata alas asti siivuiksi ja asetella pystyyn. 

Perunajunan päälle ripottelen suolaa, valutan ohuet vanat oliiviöljyä tai juoksevaa kasvisöljy/voi -valmistetta -  valmista tuli. Suolan määrää voi säätää oman maun mukaisesti. Itse en suolaa koko komeutta perusteellisesti vaan rapsautan kevyesti junan katolle. Kieli maistaa pintasuolan riittävästi, mutta koko peruna ei ole läpisuolattua = suolan määrä on kohtuullinen. 

Uunista juna tulee rennolla otteella kelloa tuijottamatta eli sitten kun sopivan kullankeltaiselta ja päältä paahtuneelta näyttää. Ja sitten ei muuta kuin tuut-tuut ja ääntä kohti! 

Entä mikä peruna on se maukkain? Makuasioista voi aina keskustella ja kiivailla. Oma suosikkini on kiinteä, keltainen ja kermaisen herkullinen peruna: esimerkiksi Siikli, Bintje, Annabelle.

Kyllä pottu on paras! Peruna verrattuna riisiin ja pastaan:

https://peda.net/hankkeet/geenivaraoppi/opastukset/solanum-tuberosum/ol2/6pppl/pr

Näitä en muuten asettele nätisti tarjoiluvatiin vaan perunajunaa napsitaan lautaselle suoraan uunipelliltä, innokkaimmat tosin napsivat suoraan uunipelliltä... Toinen tapa tarjoilla on fish & chips -tyyli eli nostelen junavaunut lastalla kivasti kulhomaiseksi taitellun sanomalehden päälle.

Kotivaraa kuivattuna

Pakastin pursuilee ja jääkaappi sekä kellari on täytetty, mutta eipä hätää. Kuivaaminen säästää tilaa ja sato saadaan talteen puhtaana ja terveellisenä ravintoaineineen päivineen.  Ja hei, kuivattujen säilytys ei vie sähköä! Se ei vaadi jääkaappia, pakastinta eikä kellaria. 

Kuivattavaa riittää, vaikka ollaan jo lokakuussa. Näillä main on vielä sienikautta jäljellä, lisäksi sisällä jälkikypsyy vihreinä poimittuja chilejä ja tomaatteja. Liki mitä tahansa aineksia voikin kuivata: yrtit, syötävät kukat, marjat, sienet, hedelmät, keittojuurekset, luonnonkasvit. Isokokoiset ja mehevät ainekset suikaloidaan ohuiksi siivuiksi, jotta kuivuminen nopeutuu.

Kuivaaminen on ihan kunkkulaji, sillä siinä kiteytyvät säilönnän monet parhaat puolet. Kuivattu sato ei sisällä ylimääräistä suolaa, eikä varsinkaan makuja vääristävää etikkaa. Ei tarvitse sulatella sokeria eikä käyttää säilöntäaineita. Kuivatuissa tuotteissa mikrobit eivät juurikaan mellasta, sillä ne eivät saa riittävästi vettä elääkseen.

Täydellinen tämäkään säilöntätapa ei ole. Kuivauksessa tuhoutuu lähinnä C- ja A-vitamiineja, tosin esimerkiksi ruusunmarjat sisältävät vielä kuivattuinakin rutkasti C-vitamiinia.

Missä ja miten sitten kuivaamme satoa? Hyötykasvikuivuri hurisee, tuvan katossa roikkuu yrttinippuja. Tomaatteja on kätevin kuivata kiertoilmauunissa. Lämpimässä ja tuuletetussa tilassa voi kuivata kaikenlaista ritilöiden päällä. Omenarenkaita on kiva kuivata naruun pujotettuina, näyttää kauniilta.

Joidenkin ainesten osalta kannattavin tapa on kaksivaiheinen kuivaus. Esimerkiksi paksumaltoiset paloitellut chilit ja sienet voi esikuivata ensin. Se sujuu ison ritilän, vaikkapa ikkunaraamiin viritellyn hyttysverkon päällä, paikassa, jossa ilma kiertää hyvin. 

Esikuivatut ainekset voi sitten jatkokuivata hyötykasvikuivurissa. Näin säästyy sähköä ja kuivausaikaa ja tietysti myös vaivaa. Kuivatut chilit voi vielä halutessaan jauhaa sähköisellä kahvimyllyllä jauheeksi.

Hyötykasvikuivurimme ei ole ihan halpiskamaa, mutta ei se kaikkein kallein ja hienoin kaappimallikaan. Siksi kuivaajalta vaaditaan vähän vaivannäköä eli kuivattavia pitää siirrellä ritilöillään ja ritilöiden järjestystä tornissa muutella, jotta kaikki kuivuisi tasaisesti ja tehokkaasti.

Kuivatettujen ainesten säilyvyysaika riippuu aineksesta, esimerkiksi hedelmät säilyvät kuivattuina vuosikausia. Hyvä säilytyspaikka on kosteudelta ja valolta suojattu. Pitkä säilytys tosin alkaa vääjäämättä näkyä, esimerkiksi keittojuuresten väri alkaa haalistua ja maku muuttua rehumaiseksi noin vuoden kohdalla. Yrtit muuttuvat lopulta ruohomaisen makuisiksi.

Sienien kuivaus on kätevää, ne voi herättää eloon ainakin parilla tavalla. Ensin ne liotetaan vedessä ja käytetään sitten vaikkapa sienikastikkeeseen. Tai kuivatut sienet jauhetaan monitoimikoneella rouheeksi. Rouhe lisätään nesteeseen ja sehän sopii moneen leipomukseen ja ruokaan, vaikka muhevaan pataleipään tai pyörykkätaikinaan.

Yksi hyvä syy kuivata unohtui vielä: lisäaineiden välttäminen. Kuivattuja hedelmiä ja marjoja on mukava popsia, mutta kaupan tuotteista on syytä lukea tuoteselosteet kunnolla. Markkinoilla on lisäaineettomia ja lisäaineita sisältäviä kuivattuja hedelmiä. Pakkauksen tuoteselostuksesta selviää, onko käytetty esimerkiksi hapettumisenestoaineita tai säilöntäaineita. Lisäaineista yliherkkyyttä voivat aiheuttaa rikkiyhdisteet (E220-E228).